Minulla on pakahduttava tarve kerätä.
Toki olen hamsteroinut itseni Huovisen kirjalla jo aikopäiviä sitten, mutta nyt
tänä vuonna, se on paisunut kuumaksi tarpeeksi. Haluan olla se hippinen pitkätukkainen mummo, joka purkittaa kerkät ja yrtit ja sitoo kukista seppeleitä.
Se on selviytymistä.
Että ottaa, hypistelee ja käsittelee nämä ihanat antimet, joiden avulla on vain niin paljon parempi olla.
Pohjanmaalla ollessani sain ihan uskomattoman autuuden tunteen kävellessäni maantietä ja kerätessäni vaistonvaraisesti harvoja kukkasia pieneen kimppuun, jonka sitten asetin mummin vanhaan kahvikuppiin ikkunan pieleen.
Ei ollut yritystä tai suoritusta, vain silkkaa iloa.
Pohjanmaalta paluu kaupunkiin oli vaikea.
Olin siellä yksinkertaisesti niin onnellinen, niin oikeassa paikassa.
Täällä hätäännyn loputtomassa työmaan kalkkeessa, ettei mikään tunnu miltään.
Mutta ei se häviä.
Luonto.
Mies on paraikaa pohjoisessa keräämässä hilloja.
Minä ja tytär läikyimme tänään Tesomajärven heijastuksissa, hieroimme jalkapohjia rantahiekkaan ja keräsimme kaksi kukkakimppua.
Tuijottelin maitohorsman aniliinin punaa, ja vain meditoin sen täydellistä väriä.
Suljen silmäni ja antaudun.
Todella tuntuu, että luonto tasoittaa, rikastaa, täydentää, herkistää, raikastaa, haastaa oikeiden asioiden äärelle ja niin paljon muutakin.
---
(Ensi kertaa ymmärrän myös naisten jalkapallon ja alkoholittoman oluen onnen.)
---✩
Iloitsen, että hääpiknikki vietettiin luonnon avarassa, haituvareunaisessa sylissä.
Ilman seiniä ja muodollisuuksia.
Hämmästyttävän hyvässä säässä.
Pieni länsimainen syyllisyys iski liiasta ruuasta, mutta saimme syöttää loppuillasta ihanaa punkkariseuruetta, ja kaikki tuntui taas luonnolliselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti