ikkunalla

Blogin pitämisen huono puoli on se, että heti kun tulee pidempi kirjoitustauko, sitä alkaa pohtia että pitääkö koko blogi nyt poistaa, roikkuuko se siellä bittiavaruudessa turhaan "tilaa" viemässä. Jos en halua nyt päivittää sitä, haluanko koskaan..?
Voi pyhä kärsimättömyyteni. Nyt kuitenkin haluan taas kirjoittaa jotakin ja se on tärkeintä.

Ukonilmat ovat käyneet rankoiksi viime aikoina. Painostava ilma aiheuttaa etovaa päänsärkyä, kuin lyijyä toisella puolen päätä, heittää toiselle taajuudelle  kuten migreenissä.
Todellisuus muuttuu ahtaaksi ja liian raa'aksi. Katson ihmisiä bussissa enkä voi sivuuttaa jotain piirrettä heissä. Yksi päivä itkin kotimatkalla, kun eräs äiti ei lohduttanut itkevää lastaan.
En kestä jonkun juntin tapaa puhua puhelimeen.
En kestä uutisia kuin pieniä annoksia. Kuinka ihminen voi yhden päivän aikana käsitellä  Gazan kriisiä, Laura Lepistöä, television lifestyleohjelmien sieluttomuutta, Intian joukkoraiskauksia, jokiin kuolevia kaloja..? Kuinka minä voin?
Töissä kykenen ilmiömäiseen ystävällisyyteen ja aitoon empatiaan jopa niiden asiakkaiden kohdalla, jotka ovat niin korkeakyldyyrisiä että saavat mielestään käyttäytyä kuin moukat. Olen siis kesätöissä Teatterikesäfestivaaleilla. Olen viihtynyt Tullikamarin miljöössä ja siinä tunteessa että saa edes sivuten olla mukana kulttuuritoiminnassa. Työkaverit ovat myös jees.
Olen kävellyt Tampereen Tammelassa parina päivänä ja rakastunut sen jonkinlaiseen laitakaupungin hämyiset kadut-meininkiin. Se on niitä seutuja, joita haluan kävellä hitaasti tunnustellen jokaista katukivetystä ja näkymää. On vaikea osoittaa sitä, mikä siinä vetoaa, ehkä jokin mennyt. Ehkä se että kahvilan terassilta saattaa katsoa Dave Lindholm mietteliäänä, eletty aika 70-luvun kerrostaloissa, tummat rosoiset kuppilat, vanhan tavara-aseman vihreät seinät, kaukokaipuu, muistot unista.

Täytyy kehaista myös keskustan Lukulaari-divaria, koska sieltä saattaa löytyä sellainen aarre kuin Marianne Faithfullin omaelämäkerta, vanha tuttuni, valmiiksi puhkiluettuna ja koirankorvilla. Suosittelen lämpimästi, karun rehellinen ja hemmetin hauska kirja.

{Maritta on myös iki-ihana!}

Erään ison mullistuksen olen salannut toistaiseksi ystäviltänikin.
Haluaisin kömpiä luolaan piiloon kaikelta hössötykseltä ja palata turvallisen pitkän ajan perästä kun se odotettu asia lepää jo sylissäni. Ettei siitä tarvitsisi PUHUA.
Olen kuplan sisällä, punertavaa valoa, kimallusta, omassa ajassani ja paikassani. Kaikkia maailman värejä sädehtivä lasimaalaus. En osaa jakaa tätä, vielä.
Koen että olen saanut pieneen tilaan, itseeni, sellaisen määrän asioita että siitä riittää ammennettavaa ja pureksittavaa vuosiksi.
Se on eräänlainen taustavoima, joka puskee tutkimaan asioita uudella nälällä ja auttaa jaksamaan nämä päivittäiset vaivat. Toki jossain vaiheessa tähän kaikkeen mahtuu ystävätkin mukaan, täytyy mahtua.
Mutta olen iloinen että maailmani mullistuu ja uskon silti vahvasti että saan pysyä pitkälti omana itsenäni.

Olen vihdoin tottunut tähän kaupunkiin niin että saatan jo rauhallisen etäältä hyväksyä oman aidon kiinnostukseni sen historiaan.Se ei ole minulle mitään velkaa, enkä minä sille.
 Uskallan jo myöntää että tämä paikka (kuten kaikki maailman paikat) osaa olla aikamoinen junttila, ja sen, etten ole täältä kotoisin.
Mutta että täällä on ihana asua. Käydä toreilla ja kahviloissa, ajelehtia teidenpätkiä, aistia vesistöjä. Kauniit vanhat rakennukset, joita yhä suojellaan.
Tunnen sen tunnelman, jota mikään ei voi horjuttaa. Minun on hyvä olla täällä silloinkin, kun olen väsynyt ja pääni on täynnä särkyä ja bussissa itkettää.