Joki joen alla

Riina Paasosen toinen romaani Joki joen alla (Docendo, 2026) kulkeutui uunituoreena käsiini.

Kirja on pitkän kirjoitusprosessin tulos, ja pieteetti huokuu lopputuloksestakin. Jokainen lause tuntuu olevan kohdallaan, ajan hioma helmi. 

Tarina kuljettaa lukijan tällä kertaa Helsingistä Konnunsuolle. Jälkimmäinen valikoitui tapahtumapaikaksi kuulemma twinpeaksmäisyytensä vuoksi. Suuret lämpötilavaihdokset ja pieni asukasluku. Suomaan päälle rakennettu pohjoiskarjalainen pitäjä kylänrattia hallitsevine baareineen kohisee hiljaisia tarinoita.

Päähenkilön, Julian, taustalla kummittelevat kompleksiset sukulaisuussuhteet ja ylisukupolviset ihmissuhdeongelmat. Kuinka hallita omaa kohtaloaan näiden ristitulessa? Miksi väärä houkuttaa? Ja mitä tapahtuu talolle, jota kukaan ei pian ole hoitamassa? Allekirjoittaneellekin hyvin tuttuja kysymyksiä.

Olin kävellyt kaapin ohi lukuisia kertoja tietämättä, mitä sinne oli kätketty. Kevät oli jo pitkällä. Ikkunamme takana kasvoi puu, johon oli viikossa ilmestynyt painavia silmuja. Vain hetki sitten meri oli halkaissut jäälauttansa. Isä oli odottanut oikeaa hetkeä. Hän oli muuttunut mies ja sen myötä hän oletti, että äiti ja minä olisimme yhtä mieltä hänen kanssaan.

Julian mukana kulkevat paitsi kaksi eri miestä ja kahden ylemmän sukupolven naiset myös ihmishahmoiksi muuntuneet muistot ja unet. Entinen, nykyinen ja mahdollinen. Tarkkanäköinen ihmisuhdekuvaus kulkee omia polkujaan, havahduttaa ja aiheuttaa sisäistä liikehdintää. Psykologisesti viettelevä, ajoittain eroottisestikin väreilevä kerronta ei kaihda yliluonnollistakaan. Kaikki tapahtuu lyhyessä ajassa ja pienessä tilassa kuin vaivihkaa. 

Kirjassa psykologia on maagista ja magia psykologista. Kumpi tuli ensin? Kumpi on totta? Kumpikin, ei kumpikaan. 

Kielessä huikaisee sen tuoreus. Sinänsä ikiaikaiset teemat ovat löytäneet jälleen uuden, voimakkaan sanoittajan ja syntyvät uudelleen lauseissa, joissa osuva fyysinen maailma ja mystisempi lyyrisyys puristuvat luontevasti yhteen. Arvaamaton tunnelma saa hautomaan edellistä lausetta ja odottamaan seuraavaa.

Olin talolle vanha seuralainen. Me tunsimme toisemme unohtamatta kohteliasta läheisyyttä, jolla se nyt houkutteli minua istumaan nojatuoliinsa ja ottamaan syliini Elisabetin virkkuutyön. Minulla ei ollut mitään syytä pelätä eikä unohtaa yhteisiä muistojamme. Yhdestäkään huoneesta en tulisi löytämään salaa pakattua matkalaukkua. Päinvastoin minulla oli tunne, ettei talo ollut valmis hyvästelemään minua.

Lohdullisinta kirjassa on kuitenkin Julian tavoittama omaehtoisuus ja talon rakenteita alistavan vääjäämättömyyden hyväksyminen. Hyväksyä loppujen lopuksi luonnon kiertokulku, luonto itse. 

Suuri osoitus sanojen voimasta. Ensi kertaa kykenin lukemalla sanoittamaan myös omaa mykäksi kiertynyttä suruani, joka kohdistuu oman sukuni kotitaloon Pohjois-Pohjanmaalla. Hätäratkaisujen kanssa on lopulta aika toivoton, kun talon toinen puoli uppoaa saviseen maahan ja toisesta päästä savupiippu pudottaa sisään kiviään. Lopulta hätä himmenee epämääräiseksi usvaksi, johon ei tohdi ojentaa kättään edes unissaan.

Ensi kertaa aikoihin koen, että usva on liikahtanut. Siinä liikutellaan esineitä, sen läpi kuljetaan, siinä on yksityiskohtia, siinä tuoksuu tuore maali, se kuitenkin liikkuu. Elämä ei loppunutkaan.

Ymmärsin kasvualustan olevan poikkeuksellista. Jos jokin päätti kasvaa, se kasvoi. Joki joen alla ei koskaan tyrehtyisi. Se huolehtisi elävistä ja kuolleista.

Ympäröivä maa jatkaa joka tapauksessa kasvutarinaansa, työntyy lattialautojen läpi. Tyhjään pihaan kulkeutuu eläimiä. Menneet sukupolvet tarjoavat voimaansa avoimelle mielelle, mutteivät väkisin kisko mukaansa. Ja siihen pihaan voin minäkin mennä. 

Kuva: Suvi Roiko

Riina Paasonen on tamperelainen sosionomi, kirjailija ja luovan kirjoittamisen ohjaaja. Hän on myös vanha ystäväni, jonka kanssa baarirunoilimme Riksun pöydissä jo vuosituhannen vaihteessa. Kirjoittamisen palo on asettunut meihin molempiin, mutta Riinassa ihailen lahjakkuuden ohella hänen uskomatonta sitkeyttään, jonka ansiosta tämäkin taideteos sai elämän. 

Henkilökohtaisessa kärsimättömyydessäni ja sitä ruokkivassa maailmassa Joki joen alla on rauhoittava ja avartava maisema, jossa on hyvä hengittää ja nähdä.

Riinan edellisestä kirjasta: Kaikki mitä menetimme (2017)

Uusi utopia

Olin vaeltanut paljasjaloin hakkuuaukealla, marjamaitani etsimässä. Sitä paikkaa, missä olin aina saattanut suojautua läheiseltä autotieltä omaan rauhaani. Turvan pesä. Marjat, jokaisen yksitellen, olin kerännyt suurella ilolla. Hitaasti, anteliaasti, lempeästi.

Kaikki oli revitty. Maat ja suoja. Jäljellä oli vain yksinäinen mäntypuu, paljaana ja pelokkaana. Luovuttaneena painoin siihen selkääni ja syliäni, kuljetin itseäni rungolla juuriin saakka. Se painoi ymmärryksen otsaansa minuun. Tihkui tummanpunaiset kyyneleensä.

Ennen unta se lähetti minulle kolme sanaa: Ei ole kiire. Ajattelin unisesti, ettei se voi olla niin. Meillä on kauhea kiire. Kiire korjata tekemisemme, toistemme tekemiset, pelastaa maailma. Ja silti hyväksyin mäntypuun viestin ja tiesin sen todeksi.

Nukahdimme vuosiksi. Autot tuijottivat meitä maantieltä ohi kaasuttaessaan. Koneet tulivat ja menivät.



Luonto avaa silmänsä ja hengähtää.

Juurakko värähtää ja minä havahdun. Olen nukkunut 20 vuotta. Maa ja puun juuret ovat kasvaneet ympärilleni, tehneet pesän, antaneet ravintoa. Olen sikiöasennossa ja maistan suussani vihreää. Silmäni aukeavat, kun värähtely jatkuu. Käteni tuntevat sammalta. Kuulen kohinaa, viserrystä, surinaa, laulua. Ilma on täynnä sekä hiljaisuutta että ääntä. Nojaan puuhuni ja livutan itseäni istumaan. Nyt vasta näen: metsä on palannut ja se on suurempi kuin koskaan. Käteni hakeutuvat sammalta pitkin varvikkoon ja keräävät suuhuni muutaman mustikan. Aika kuluu ja minä elvyn, virkistyn, muistan, tunnen.

Mäntypuuni kukoistaa ja tervehtyy hetki hetkeltä. Minunkin jalkani alkavat kantaa. Kierrän puun monta kertaa, muodostan sille suojapiirin. Kiitoksemme toisillemme sulkeutuvat ääniin ja tuoksuihin, rapisevaan rakkauteen. Nauran ja leikin tervehtiessäni uutta elämää. Heiluttelen jalkoja, maasta latvoihin päin. Kaukaa runkojen takaa minua kurkistavat toiset ihmiskasvot, alamme hyräillä. Ennalta määräämättömästi, etsiskellen, ääniämme kuljetellen, teemme taputuksia ja naksahduksia. Iskemme kämmenemme yhteen, sitten hellemmin, hitaammin, syleilemme ja lempeästi ohittelemme toisiamme, kunnes jatkamme eri suuntiin.

Vastaan tulee uusia lajeja, nimeämättömiä. Jatkuvuutta, arvaamattomuutta, jonka jaamme yhdessä. Keräämme, tutkimme, opimme, päästämme menemään. Käytämme käsiämme ja katsettamme. Aika ei ole vihollisemme.

Ei ole kiire.

Utopiani tulevaisuuden metsästä osana Metsäkissa2044 -tutkimushanketta

Musta valo

 Brian Kershisnik: Nights impossible burden

Yö alkaa olla jo niin musta, että se voi nielaista ellen sytytä valoa sisälleni. Näin kirjoitin vanhaan blogiini 13 vuotta sitten.

Sellainen olo on nyt, kun marraskuun martaat ja mustuus ulottelevat kouriaan näin joulukuun toisenakin. Ensilumen ja pakkasten aikaan olo oli kohottunut, odottava, uuteen uskova. Ja silloin jo tiesin. Lumen sulettua jäljelle ei jää mitään muuta kuin se, mitä itse sillä hetkellä kykenee-

Lumen ollessa maassa ja pakkasella, kuukahdin kuin nallekarhu peiton alle. Nyt yö seisoo ja tuijottaa väsymättömänä vartijana. Mustan aistii suljetunkin verhon takaa ja aamulla tuntuu kuin olisi iltaharmaa. Koko maailma on laskettu harteille. Vuoden kammottavan tilinpäätöksen uskaltaa vain aavistaa. Kaikki jää kellumaan, vellomaan, messuamaan. Kehon ja mielen läpi pauhaa pesuohjelma, seisoo hetken paikallaan, sitten pyöräyttää taas rumpua.

Laulut ja elokuvat jäävät kehoon kuin neste. 

Sunnuntaina yritin karkottaa mielestä surulliseksi vetävää Matuska-kuorolaulua reippaalla joululaululla. 

Äitini mun / Minne kaikki lähtevät / Äitiseni / Kerro jo / Mikä on tuo marssi askelten 

laahautui yhä uudelleen takaisin, vaikka yritin 

Juokse, porosein / poikki vuoret, maat! Seista, syödä, saat / majall’ impyein. Siellä verraton / sammal-aarre on.

Kuin joku olisi painanut volyyminapista Matuskan aina kovemmalle.

Loppuviikosta olin katsonut sinänsä loistavan The Zone of Interest -elokuvan. Sen tematiikka ja brutaalin päällekarkaava äänimaailma loppulauluneen myös valvotti useamman yön.

Aluksi odotin lunta ja pakkasta pelastamaan. Sitten vaan hyväksyin, että tämäkin menee läpi. Antaa tulla. Vello sitten, pese, messua ohjelmasi lävitseni.

Mutta kuten alkulauseessa kirjoitin, valon voi sytyttää sisälleen. Tai suoda valon syttyä kuten Janssonin Syyslaulussa. Voi antaa itselleen luvan tarttua tuttuun ja turvalliseen, helpottaa, löysätä kiristysotetta. Löytää suuhunsa makuja, itkeä estoitta, antaa silmien tulla utuisiksi kynttilän valossa, hauduttaa, vetää huopaa korvilleen, ottaa tyynyn, lukea hyväksi tiedetyn kirjan, katsoa uutisten sijasta ompeluohjelmaa. Pimeyden keskeltä valon lämmön, mahdollisuuden, aistii joka solullaan.

Tajusin, että nyt tarvitaan kylmän ja kovan sijasta jotain lämmintä ja pörheää. Katsoin The Birdcage-leffan kuin lapsi. Lohdusta ihanasti täyttyen. Hyväksyntä, rakkaus ja nauru voittivat hetkeksi. Uskoin hyvään.

Äsken huomasin viisaan ystävän kirjoittaneen juurikin näistä oloista. Välitila, putsausprosessi, unettomuus. Päivitys sai lukuisia myötääviä kommentteja. Talvipäivänseisauksestahan on aiemmin alkanut uusi vuosi. Sen kynnyksellä raja elävien maailmasta tuonilmaisiin häilyy ja tekee liikettä. Voi saada myös yhteyden menneisiin ja tuleviin.

Tulkoon siis tämä kaikki, että voi mennäkin. 

Antaa mustan valon hetken vielä virrata.

Brian Kershisnik: Star house

Haituloina ilmassa

Kun ajattelen teitä, kokemustoverit, en erota ajattelenko meitä, ihmisiä.
Laskenko mukaan myös puut, mättäät, kivet, hyönteiset, kasvustot, muut metsän kulkijat.
Niin olennaisesti ne ovat tulleet osaksi toimiamme.

Syyskuu oli liian kuuma. En tuntenut oloani syksyiseksi, ja se teki minut sairaaksi. Metsässä lämmin kosteus, vieläkin tiheämpää, vastaansanomatonta. Jään sen alle, en tahdo jaksaa. En tahdo, koska yhtäkkiä ei tarvitse.
Hiki muuttuu valuvaksi. Ajatukseni väsyvät.

Me olemme yhdessä tehneet jotain aivan vinksahtanutta. Keskellä päivää sokeasti luottaen syöksyneet metsänpeittoon. On yhtäkkiä turvallista dissosioida. Olen tottunut nojaamaan teihin, toisiin ihmisiin.

Hengittäviin, pehmeisiin. Kasvoihin katsomatta, kuunnellut yhteistä ääntämme.
Se on murinaa, hyminää, laulua, tsäkätystä, hengitystä, tamppausta, dumduttelua, huokausta. 

Joskus silmäluomieni raosta, ääreisnäöllä, huomaan kuinka taas joku lenkkeilijä on pysähtynyt polullaan, riisuu kuulokkeitaan, katsoo meitä. Korppi istahtanut kivelle meitä nauramaan.

Se on tehnyt minulle jotakin. Olen alkanut virrata.

Omat sanani, teidän sananne, yhteistä kieltämme. Olenko koskaan luottanut näin? Antanut toisille oikeutta. Ehkä suurinta ihmisrakkautta on lopulta olla aivan rauhassa toisten edessä.

Teidän hiuksenne, omani, joista toiset kädet riisuvat kaarnan paloja. Ihoni, jolla kipittävät pienet jalat, enkä reagoi. Hiukseni, aina sidotut, yhtäkkiä kasvoillani, hallitsemattomina suortuvina.

Jakaukset sotkeutuneina, minun omat kuvitelmani irronneina haituloina ilmassa.

Kammottava, epävarma, epäsovinnainen, alati muotoutuva,
sumentuva, kirkastuva, rehottava, eteerinen, esoteerinen, 

äänekäs, lempeä, hassu, ihan väärä,
        kannattamaton, mihinkään suuntautumaton, 

kelluttava, pulppuava, vastauksia antamaton, absoluuttinen

vapaus

//

When I think of you, fellow experiencers, I’m not sure whether I think of us, people.
Whether I also include trees, tussocks, stones, insects, vegetation, other forest travelers. They have become so essential a part of our actions.

 

Warm humidity in the forest, even denser, unanswerable. I'm trapped under it, I don't want to cope. I don't want to, because suddenly I don't have to. Sweat turns to dripping. My thoughts tire.

 

We've done something completely out of the ordinary together. In the middle of the day, blindly trusting, we've plunged into the forest cover. It's suddenly safe to dissociate. I've gotten used to leaning on you, other people.

Breathing, soft. Without looking at faces, listening to our common voice.
It's a growl, a hum, a song, a thump, a breath, a dum-du-dum,  a sigh.

 

Sometimes, through the crack of my eyelids, in my peripheral vision, I notice how some random jogger has stopped on their path, takes off their headphones, looks at us. A crow has perched on a rock to laugh at us.

It has done something to me. I have begun to flow.

My own words, your words, our common language. Have I ever trusted like this? Given others the right. Perhaps the greatest human love is finally to be completely at peace in front of others.

Your hair, mine, from which other hands are removing pieces of bark. My skin, on which little feet tingle, and I do not react. My hair, always tied up, suddenly on my face, uncontrollably flowing. The partings tangled, my own imaginations like loose strands in the air.

 

Creepy, uncertain, unconventional, ever-changing,
blurring, brightening, rampant, ethereal, esoteric,

loud, gentle, funny, completely wrong,

unprofitable, aimless,

floating, pulsating, unanswerable, absolute

freedom

Viesti puulta

Olen paljasjalkavaeltanut hakkuuaukealla

tahdottomin käsin ottanut itseni vastaan
toverinsa menettäneeseen runkoon

Mäntypuu on tihkunut tummanpunaiset kyyneleensä ja painaa
ymmärryksen otsaansa minuun

Autio kaiku toistaa sen hiljaisen väittämän, joka on

mahdollisimman mahdoton
ehdollisimman ehdoton

Ei ole kiire

Metsäutopia

Metsäteatteri-harjoituksista

Jotain on tapahtunut. Jotain hyvää, jotain positiivista, jotain hidasta, jotain kaunista. 

En heti huomannut sitä, mutta olen alkanut voida paremmin. Ahdistava tunne on väistynyt ja olen vapaampi. En enää häpeä lajiani. He ovat antaneet sen vain olla, vetää henkeä. Minä olen antanut. 

Se on antanut minulle anteeksi. Se on saanut levätä, palata, palautua, muistaa, tulla takaisin, kaunistua, rumentua, levittäytyä, olla oma itsensä. Se muistaa taas, kuka on ja nyt minä palaan sen luo.

Minäkin olen muuttunut. Olen rauhallisempi. Olen mennyt taaksepäin, vetäytynyt, mutta samalla löytänyt uutta. Olen oppinut, olen miettinyt asioita, olen hengittänyt. Olen liikkunut, olen kävellyt, käyttänyt käsiäni. 

Olen unohtanut ostaa, mennä paikalle, suorittaa, kehittyä. Se on tehnyt minulle hyvää, olen palannut itseeni, ytimeeni. Siihen, mistä minut on tehty. Minua ei enää jatkuvasti ahdista, koske, harmita, väsytä, turhauta. Sen sijaan olen hyvää, rauhallista maaperää oivalluksille. 

Olen löytänyt vanhoja tekstejä, vanhaa tietoa. Olen alkanut joustaa, venyä, notkistua, tuntea raukeutta, omaa voimaani.

Uskallan romahtaa noustakseni taas uudelleen. Rumentua tullakseni taas kauniiksi. Olla keräämättä, sitten kerätä, kun on siihen tarve. Käyttää, olla käyttämättä, sitten käyttää uudelleen. 

Olen muistanut asioita ensi kertaa sitten lapsuuden. Miltä tuntuu juosta vapaana kaikki raajat levällään. Miltä tuntuu hengittää vatsanpohjasta asti. Miltä tuntuu innostua nenänpäätään myöten. Tuntea kaikilla aisteillaan yhtä aikaa.

Olen luonasi taas. Me palasimme, sinä ja minä. Minä tulen luoksesi hiljaa, kysymättä. Olen nöyrä ja samalla ylpeä. Olen kerrankin hiljaa ja kuuntelen sinua. Istun luoksesi ja katson, mitä olet saanut aikaan. 

Sinä olet hetken hiljaa ja sitten alat esitellä. Minä tutkin sinua, kävelen ensin kädet selän takana, sitten ojennan käsiäni ja kosketan. Kirjaan jotakin ylös, teen iloisia havaintoja. Nostan katseeni ylös ja kumarrun aivan alas, juuritasolle. 

Annan asioiden tulla luokseni, lasken omaksi ilokseni kuinka asiat lisääntyvät, monistuvat, tuottavat meille kaikille jotakin aineetonta, pysyvää.

Me teimme sen, sinä ja minä. Minä pystyin antamaan sinulle tilaa, me pystyimme. Sinusta tuli jälleen oma itsesi, enkä vielä edes tiedä, mitä kaikkea muuta. Olen innoissani tulevasta.



Utopiani tulevaisuuden metsästä osana Metsäkissa2044 -tutkimushanketta

Nosferatu (2024)

Jos joku nykyajan valtavirran elokuvantekijöistä on sielunkumppanini, se on Robert Eggers. Toki esimerkiksi Ari Asterkin on mukavasti ravistellut leffoillaan, mutta nähdessäni muutama vuosi sitten The Lighthouse -klipin, jossa majakanvartija päätyy kauniisti sanoen merenneidon pauloihin, tulin perinjuurin ja riemukkaasti nyrjäytetyksi. Se oli ihana, elinvoimainen tunne! Tunsin suurta iloa, että joku aikalaiseni tarjosi minulle jotain näin rohkeaa, inspiroivaa, suoraa ja mustaa. En ole mikään kauhun suurkuluttaja, mutta hyvin tehtynä se saattaa olla yksi lempigenrejäni.

The Lighthouse tuli tietenkin katsottua, ja oli kuin magneetti olisi kiskonut sohvalta kohti ruutua, kohti kaikkea sitä "hilpeää", mustavalkoista turmiota. Elokuvan loppu oli murjovan synkkä, eikä jälkiolo ollut varsinaisesti pirtsakka, mutta jokin siinäkin, ettei minulle tarjoiltu onnellista tai edes kaunista loppua, oli uutta ja virkistävää. Vanha kirjoittajatoveri kehotti ehdottomasti tutustumaan myös Eggersin esikoiselokuvaan The Vvitch, joka vahvisti lopullisesti tunteen, että tämä ohjaaja tuntee herkullisesti kansanperinteen, luonnon ja ihmisen synkän eläimellisyyden. 

The Northman pullistelevine viikinkeineen tuntui olevan jonkinlainen kompromissi Hollywoodin ulkokultaisuuden kanssa, mutta sisälsi kyllä sekin erittäin mieleenjääviä kuvia Valhallasta ja liehuvista valkyyrioista. Ja olihan siinä Björk tyttärineen. Ja Björkistä puheen ollen, hän on myös sellainen elävä artisti, joka aikanaan aiheutti ihan valtavan inspiraatiotripin jokaisella uudella levyllään.

Robert Eggersin vastikään ensi-iltansa saanut Nosferatu -filmatisointi oli itselleni ensimmäinen elokuvateatterissa nähty Eggers ja voi pojat. Vaikka tietenkin voi olla ja onkin valtaisan elämyksellistä löytää vanhojakin klassikkoteoksia, on siinä jotain erityisen mahtavaa, kun voi nähdä sellaisen vasta ilmestyneenä, sali täynnä yhtä tietämättömiä kanssakatsojia. Oli lisäksi täydellisen kaunis pakkaspäivä ja tunsin elokuvateatteria lähestyessäni ihanaa jännittyneisyyttä, katsellessani Näsijärven aaltoja laskevan auringon oranssissa. 

Kyseessä taisi myös olla ihka ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni kauhuelokuva. Oli hauska odotella elokuvan alkua, hieman kuin hetki ennen huvipuistolaitetta (jos niistä siis sattuu pitämään).

Nosferatu oli puhdasta nautintoa. Se on aistivoimainen, pimeä, groteski, runollinen ja omaperäinen, koomisuuttakaan pelkäämätön. Kreivi Orlok on jotain aivan muuta kuin karvattomat suippokorvaiset edeltäjänsä. Outo, kammottava, slaavilainen, mätivä, filthy gorgeous viiksekäs, ruumiillinen, vanha soturi, joka ainakin itsessäni herätti ihanan karmaisevaa ristiriitaista oloa. Nuorehko kauniskasvoinen Bill Skargård on madaltanut ääntään oktaavilla roolia varten, örisee muinaiskieltä ja tietenkin huikean maskeerauksenkin ansiosta on muuntunut tunnistamattomaksi puolikuolleeksi vakavanhaksi örkiksi. 

Kaikki riivausilmeensä ja -vääntelehtimisensä ilman trikkejä näytellyt Lily Rose Depp on roolissaan sanalla sanoen ihana. Hänessä on lempeää, luottamusta herättävää karismaa, minkä vuoksi hänet mielihyvin hyväksyy tarinan voimahahmoksi.

Nicholas Hoult ilmaisee uskottavasti avuttomuuden ja haavoittuvuuden, jota nuori työuraansa aloitteleva mies tuntee lähtiessään matkalle Orlokin maailmaan. Matkan varrella nähdään Eggersille tyypillisesti tulta, tietäjämummoja, remuavia metsäläisiä, jylhää luontoa ja mystiikkaa. Kiinnostus mytologioihin ja käsityöhön näkyy kauniisti.

Yksi upeimpia koskaan näkemiäni kohtauksia on elokuvan alkupuolella, kun aution metsätien hiljaisuudesta lähtee yhtäkkiä lähestymään Orlokin musta hevosvaljakko.

Kissat kehräävät ja rotat tuovat ruton kaupunkiin. Syreeninkukat tuoksuvat ja auringonvalo täyttää lämpimästi huoneen, kun Willem Dafoen näyttelemä okkultistitohtori päättää tarinan, ottaa syliinsä kissan ja katsoo ikkunasta ulos.

Poistuin teatterista täynnä iloa. Että ihmiset uskaltavat yhä väittää, esittää omia tulkintojaan ja luoda uutta kauneutta vanhoista kertomuksista. Päivä oli laskenut, pakkastuuli puhalsi ja olin yhä sisällä elokuvassa.